Lueskelin Floro Cubelon kollegoineen kirjoittamaa kiinnostavaa artikkelia filippiiniläisten sairaanhoitajien kokemuksista tutkinnon laillistamisesta Suomessa. Tämän perusteella vaikuttaa, että prosessit ovat hakijan kannalta aikamoisen läpinäkymättömiä ja voivat aiheuttaa suurta epävarmuutta. Epävarmuus liittyi vahvasti kielitaidon arviointiin ja siihen, miten ja milloin kieltä voi opiskella. Jos sinulla on kokemuksia aiheesta, kommentoi!
Tämän jälkeen vilkaisin Valviran ohjetta kielitaidon todistamisesta. Valviran ohjeessa mietityttää ”työnantajan todistus kielitaidosta”. Kielitaidon arviointi on vaikeaa sitä työkseen tekevillekin – mutta kuka hyvinvointialueilla arvioi työntekijöiden kielitaitoa? Ylilääkärikö, vai potilaat…? Tästäkin haluaisin kuulla lisää.
Opetin aikoinaan keskisuuressa suomalaisessa kaupungissa lääkäreille suomea. Heitä tuli kurssille sekä omasta aloitteesta että työnantajan lähettämänä. Osalla kurssilaisista oli selkeästi liian heikko kielitaito ammatin harjoittamiseen; tätä aihetta on perusteellisesti tutkinut esimerkiksi Maija Tervola, joten ei siitä sen enempää. Sen sijaan haluaisin puhua niistä kahdesta työnantajan kurssille passittamasta lääkäristä, joiden kielitaidon arvioin C2-tasolle eli lähes äidinkielen tasoiseksi. Toinen naisista oli kotoisin Lähi-idästä ja toinen Venäjältä. (Mainitsen tämän, koska sekä Lähi-idästä että Venäjältä muuttaviin kohdistuu Suomessa paljon ennakkoluuluja.)
Lähi-idästä kotoisin oleva lääkäri puhui ja kirjoitti kuin kuka tahansa akateeminen suomalainen. Opetinkin häntä kuten ketä tahansa akateemista suomalaista, mutta hänen teksteissään ei ollut paljoakaan hiomista, ja myös hänen suullinen ilmaisunsa oli erinomaisen selkeää. Keskustelimme myös siitä, minkä ihmeen takia hänet oli lähetetty kurssille. Syy ei voinut olla muu kuin hänen alkuperäänsä liittyvä – eli toisin sanottuna rasistinen. Oli tullut potilasvalitus tai valituksia, joten työnantaja suositteli kurssia. Olisiko työnantajan pitänyt tehdä niin? No ei tietenkään – vai mitä en nyt tajua?
Venäläinen lääkäri puolestaan puhui täydellistä, kieliopillisesti virheetöntä ja sanastoltaan ja ilmaisultaan rikasta suomen yleiskieltä, mutta nopeasti ja vahvalla korostuksella. Hänenkin kanssaan käytiin läpi samoja asioita kuin suomalaisen kanssa olisi käyty: potilaille kannattaisi ehkä puhua vähän vähemmän, yksinkertaisemmin ja hitaammin. Keskustelimme myös siitä, mitä hän ajattelee korostuksestaan: onko se asia, jota hän haluaa muovata. Hän ei halunnut.
Ajattelen, että ulkomainen korostus on kuin murre. Se voi tehdä puheesta vaikeammin ymmärrettävää, jos siihen ei ole tottunut, mutta tämä ei tarkoita, että puhe olisi jotenkin virheellistä. Korostus muistuttaa murretta myös siksi, että se voi olla tärkeä osa puhujan identiteettiä. Aksentista luopuminen voi olla kuin omasta taustastaan luopumista. Esimerkiksi minä opettelin puhumaan viroa ilman korostusta, koska en halunnut Virossa asuessani ”jäädä kiinni” siitä, että olen suomalainen. Luovuin siis tavallaan suomalaisesta identiteetistäni kuuluakseni porukkaan. Oulun murretta puolestaan en ole täysin omaksunut, koska koen, että on ihan ok, että puheestani kuulee, etten ole syntyisin täältä. Ääntämisen oppimisessa ei siis myöskään aina ole kyse siitä, mikä on helppoa tai vaikeaa – onhan Oulun murre paljon lähempänä äidinkieltäni kuin viro.
Sosiolingvistit puhuvat kielen omistajuudesta eli siitä, kenellä on oikeus päättää, millainen puhetapa on hyväksyttävää. On myös tutkittu (nyt en äkkiseltään löydä ko. tutkimusta tähän), että maallikot – ja tässä asiassa ylilääkäri on yhtä maallikko kuin potilaatkin – arvioivat kielitaitoa helposti ääntämisen perusteella, kun taas ammattilaiset arvioivat suullista ja kirjallista ilmaisukykyä, kielioppia ja sanastoa. Onko tosiaan niin, että äidinkielisillä puhujilla on aina valta sanoa, että vierasmaalaisen suomi on huonoa, koska se kuulostaa erilaiselta? Onko potilailla valta päättää, miten lääkärin (tai hoitajan) tulee puhua? Jos aksentti (tai ammattilaisen tausta) ei potilasta miellytä, joutuu kurssille – tai pahempaa. Eihän kukaan passita Kuopiossa työskenteleviä turkulaislääkäreitäkään kielikurssille tai päinvastoin, vaikka heidän puhettaan on varmasti vähän vaikeampi ymmärtää kuin paikallisten.
Vaikka lain mukaan työnantajan on huolehdittava työntekijöittensä kielitaidosta, peräänkuuluttaisin vähän malttia kielitaidon arviointiin. Juuri maallikoiden tekemä ”kielitaidon” arviointi esim. työhaastattelutilanteissa johtaa helposti syrjintään, jota rakenteelliseksi rasismiksikin kutsutaan. Jätetäänpä siis se kielitaidon arviointi meille, joilla on siihen koulutus.