Suopmelaččat leat guhká geahččalan mearridit earáid ovddas leat go sii suopmelaččat vai eai. Mii dárbbašit bissovaš muittuhusa ahte našunála identitehta ii leat skeaŋka maid sáhttá addit muhtumii jearakeahttá, muhto ferte leat persovnnalaš válljen.*
Koulussa opimme, että suomalaisia olemme me suomenkieliset, mutta myös suomenruotsalaiset ja saamelaiset – tataarit, juutalaiset ja romanitkin, jotka puolustivat maatamme talvisodassa. Aiheesta vallitsi suomalaisten kesken syvä yksimielisyys, ja yksi yhtenäinen kansakunta olikin ihanne, jolla saatoimme ylpeillä vielä vuosikymmeniä sodan jälkeen. Nykyään suomalaiset jakaantuvat sen suhteen, missä vaiheessa maahan muuttaneet halutaan laskea suomalaisiksi – heti, kohta kielen opittuaan, passin saatuaan ja armeijan käytyään vaiko ei milloinkaan. Vaikka olemme asiasta kovin erimielisiä, meitä yhdistää se, että koemme oikeudeksemme päättää muiden puolesta, ovatko he suomalaisia vaiko eivät.
Saamelaiset olivat täällä ensin. Meistä ei tullut saamelaisia, vaikka tulimme tänne maahanmuuttajina. Sen sijaan olemme tehneet kaikkemme tehdäksemme saamelaisista suomalaisia. Hyvää hyvyyttämme toki – koska kukapa ei haluaisi olla suomalainen… Suomalaisuushan on parasta, mitä olla voi – näin me hattaranpehmeässä kansallisylpeydessä leijaillessamme aidosti uskomme. Tiedän, että itseni tavoin moni muu kaipaa pientä muistutusta siitä, että suomenruotsalaiset sanovat olevansa finländare – eivät finsk – ja että viime vuosisadan loppupuolella internaattikouluissa väkivalloin pakkosyötetty suomalaisuus ei välttämättä ole saamelaisille ylpeydenaihe vaan väkivaltaisen kolonialismin jäänne, joka on merkinnyt oman kielen ja kulttuurin menetystä – ja maiden ja hallintaoikeuksien menetystä myös. Mitäpä siis, jos kysyisimme saamelaisilta edes niistä kaivoksista?
***
Tämä kirjoitus on syntynyt tänään (7.2.2026) kuulemani Ovllá-oopperan jälkimainingeissa. Teos muistuttaa vahvasti siitä, mitä julmuuksia me suomalaiset olemme tehneet jakaessamme ”ihanaa” suomalaisuuttamme saamelaisille. Asiaa pohtiville suosittelen Ovllán lisäksi myös Veli-Pekka Lehtolan kirjoja.
Jälkisanat (8.2.2026): Huomaan eilisen kirjoitukseni olevan hieman kärjistetty ja mustavalkoinen. Tosielämässähän ihmisillä on usein hybridejä identiteettejä: Voi olla samanaikaisesti esimerkiksi romani ja suomalainen, saamelainen ja suomalainen tai venäläinen ja virolainen jne. ilman, että välttämättä kokee siinä ristiriitaa. Olemme Suomessa monesti niin jämähtäneitä ”yksi valtio – yksi kansa” -ajatteluun, että unohdamme tämän. Hybridit identiteetit voidaan nähdä merkkeinä yhteiskunnan onnistuneesta integraatiopolitiikasta, kun eri kansat eivät ole sulautuneet eivätkä toisaalta myöskään eriytyneet. Hybridiäkään identiteettiä ei silti tule koskaan määritellä toisen ihmisen puolesta.
*Pohjoissaamenkielinen ingressi on laadittu käännössovelluksen avulla.