Blogi

Tyhmä kysymys – vai onko? Juuri ne lapset, jotka eniten tarvitsisivat äidinkielen opetusta – eli muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvat lapset – eivät useinkaan sitä saa. Tutkijat ovat tienneet jo 1980-luvulta saakka, että vahva äidinkielen taito tukee lapsen ajattelua ja oppimista, myös suomen ja muiden kielten oppimista. Lapsi, ja aikuinenkin, pystyy omaksumaan käytännössä rajattoman määrän kieliä (poikkeuksena joissain tapauksessa henkilöt, joilla on esim. lukivaikeus tai muu oppimisen häiriö). Mitä enemmän kieliä osaa sitä helpommaksi uusien kielten omaksuminen tulee. Äidinkieli antaa pohjan lapsen monikulttuuriselle identiteetille ja käytännössä mahdollisuuden päästä osalliseksi lähtömaansa asioista, kirjallisuudesta, kulttuurista, sukunsa perinteistä jne. Liian usein äidinkielen opetus jätetään kutenkin kodin harteille… Yritäpä itse muuttaa vuosikymmeniksi ulkomaille ja huolehtia itse kotona siitä, että lapsesi oppivat suomea hyvin.

Suomessa oman äidinkielen opetusta järjestetään ns. täydentävänä opetuksena kaksi viikkotuntia – joskus joillekin jossain. Tämän kahden viikkotunnin järjestäminen on valtion tukemaa ja kunnille siis lähes maksutonta. Kunnan ei kuitenkaan ole pakko järjestää opetusta, ja eri kunnissa onkin hyvin kirjavat käytänteet opetuksen järjestämisessä. Oululaisten kokemukset oman äidinkielen opetuksen saamisesta ovat nihkeitä. Useamman eri kielen puhujat ovat kertoneet, että mahdollisuudesta oman äidinkieleen oppitunteihin ei ole tiedotettu, ja jos vanhemmat ovat asiasta tiedustelleet, virkamiesten suhtautuminen on ollut tylyä. Ryhmäkoot eivät kuulemma täyty, päteviä opettajia ei muka ole saatavilla tai jopa tiloista on kuulemma pula. Nämä ovat kaikki tekosyitä. Viesti, jonka annamme on, että teidän äidinkielellänne ei ole [tähän joku sopiva kirosana]n vertaa väliä. Kaupungille ei tunnu olevan merkitystä sillä, että meillä on upea reservi eri kieliä osaavaa kansainvälistä porukkaa, joista kasvaa seuraava sukupolvi. Sukupolvi oululaisia, jotka pystyisivät toimimaan usealla kielellä, kahden tai useamman kulttuurin välimaastossa luomassa siltoja eri puolille maailmaa niillä aloilla, joilla tulevat aikuisina toimimaan – taloudessa, kulttuurissa, hyvinvointialalla, tieteessä ja tutkimuksessa, missä vain.

Takaisin niihin tekosyihin. Ensinnäkin: Valtionavustusta oman äidinkielen opetukseen saisi, jos ryhmäkoko olisi 4 oppilasta (2, jos kyseessä on saame, viittomakieli tai romanikieli). Oulussa tämä opetusryhmien minimikoko on aiemmin ollut niin korkea, ettei ryhmiä lähes koskaan muodostunut. Nyt kuulemma sentään vain 6 – mutta edelleen keinotekoisen korkea. Opetusta voi järjestää eri-ikäisistä oppilaista koostuvissa ryhmissä, mutta ryhmät on syytä pitää pieninä siksikin, että opettajan työ muuttuu hyvin vaikeaksi, jos hyvin eri-ikäisiä ja eritasoisia oppilaita on isompi ryhmä. Toiseksi: Opettajaksi voi palkata myös henkilön, jolla ei ole Suomessa suoritettua opettajan pätevyyttä, jos kelpoisuusehdot täyttäviä opettajia ei ole saatavilla. Muistuttaisin, että myöskään iso osa luokanopettajista, jotka opettavat alakouluissa suomea äidinkielenä, ei ole opiskellut juuri lainkaan suomea yliopistossa, ja heillä onkin monesti hyvin puutteelliset tiedot esim. suomen kieliopista, jota he siis kuitenkin joutuvat opettamaan. Ja kolmanneksi: oman äidinkielen opetus järjestetään yleensä varhain aamulla tai ilta-aikaan, jolloin tiloja olisi runsaasti vapaana. Olisi toki oppilaille huomattavasti kätevämpää, jos opetus voisi olla koulupäivän aikana oman koulun tiloissa, ja minusta tähän tulisikin pyrkiä kaikissa niissä kouluissa, joissa neljän oppilaan raja täyttyy. Myös tiedotukseen tulisi panostaa ja kertoa, miten opetukseen ilmoittaudutaan ja miten esimerkiksi kuljetukset järjestyvät, jos opetus on eri koulussa. Mallia voisi ottaa Jyväskylästä, jonka kotisivuilla on runsaasti avointa tietoa oman äidinkielen opetuksesta ja linkki, jonka kautta opetukseen voi ilmoittautua. Sivuilla on myös kerrottu, miksi oman äidinkielen opetus on tärkeää. Tämä viesti olisi tärkeä lähettää myös niiden vanhempien suuntaan, jotka ovat ehkä jo luovuttaneet tai pahimmassa tapauksessa sisäistäneet itsekin ajatuksen, ettei heidän äidinkielellään ole mitään merkitystä Suomessa.

EDIT: Otin tämän kirjoitettuani yhteyttä Oulun kaupungin oman äidinkielen opetuksesta vastaavaan Eija Laasonen-Tervasojaan ja kyselin asiasta tarkemmin. Hän vastasi seuraavaa: ”Oulussa opetetaan tällä hetkellä arabiaa, espanjaa, hindiä, italiaa, japania, kiinaa, kurdia, nepalia, puolaa, ranskaa, saksaa, sinhalaa, slovakkia, tamilia, ukrainaa, unkaria, venäjää ja vietnamia. Ilmoittautuminen tapahtuu elokuussa Wilmassa. Toki perheille, jotka eivät pysty Wilmaa käyttämään jaetaan paperisia ilmoittautumislomakkeita. Oman äidinkielen opettajista vain muutamalla on opettajan kelpoisuus Suomessa. Muutoin pyrimme löytämään opettajan, jolla on vahvat tiedot ja osaaminen opetettavassa kielessä. Suomen kielen osaaminen on myös toivottavaa. Aktiivisilla kieliyhteisöillä on merkittävä rooli opettajien löytämisessä.” Kyselin vielä tämän jälkeen, eikö opettajia ole vaikea löytää niin nopeasti, jos opetukseen ilmoittaudutaan vasta elokuussa eikä keväällä, mutta tähän en ole saanut vastausta.

Lähteitä:

Helsingin kaupunki: Opetussuunnitelma, oppiaineet ja arviointi. Oman äidinkielen opetus

Jyväskylän kaupunki: Oman äidinkielen opetus – Heritage language learning

Kuntalehti: Oman äidinkielen opetus toteutuu kunnissa hyvin vaihtelevasti

Opetushallitus: Oman äidinkielen opetus

Oulun kaupunki: Monikieliset oppilaat

Piippo, I. (2024). Oman äidinkielen opetus osana kestävää kieltenopetusta. Kieli, koulutus ja yhteiskunta, 15(3).

Skutnabb-Kangas, T. (1988). Vähemmistö, kieli ja rasismi. Gaudeamus.

Yli-Jokipii, M., Aksinovits, L., Salin, R. & Hautakoski, T. (2020). Oman äidinkielen osaaminen – hyödyntämätön resurssi. Kieli, koulutus ja yhteiskunta, 11(2).