Demokratiaan kuuluu se, että asioista päätetään yhdessä. Edes ministeri ei voi yksin sanella, mihin yhteiset rahat laitetaan.
Viime aikoina on kuitenkin nähty, miten pääministeri Orpo (kok) junaili 35 miljoonan rahoituslupauksen kokoomuksen isolle vaalirahoittajalle – sivuuttaen täysin virkamiesten arvion, jonka mukaan hanke ei vaikuttanut kannattavalta. Aikansa venkoiltuaan Orpo pakon edessä perui Garden Helsinki -päätöksen, mutta hänen pääministerikautensa tullaan muistamaan kaverikapitalismista.
Toinen viimeaikainen jupakka koskee tutkimusrahoitusta. Sosiaali- ja terveysministeriö jakaa vuosittain sosiaalityön tutkimusrahoitusta yliopistoille. Julkisen tutkimusrahoituksen myöntäminen tapahtuu käytännössä aina siten, että rahoittaja muotoilee hakukuulutuksen, jonka jälkeen yliopistojen tutkimusryhmät laativat perusteelliset hakemukset, jotka ulkopuolinen, yleensä vähintään dosenttitasoisista alan huippuasiantuntijoista koostuva raati vertaisarvioi. Vertaisarvioinnissa noudatetaan tarkkaa, rahoittajan ennalta määrittelemää kriteeristöä. Rahoitus myönnetään niille hakijoille, jotka saavat vertaisarvioinnissa parhaat pisteet.
Rahoittajalla – eli tässä tapauksessa ministeriöllä – on tässä prosessissa paljon mahdollisuuksia vaikuttaa rahoituksen saajiin. Se voi kirjata hakukuulutukseen, mitä rahoitettavilta hankkeelta vaaditaan, ja se voi ohjeistaa vertaisarvioijia. Tästä huolimatta ministeri Rydman (per) ilmoitti vasta arviointiprosessin jälkeen, että onkin itse lukenut hakemukset ja päättänyt evätä rahoituksen niiltä hankkeilta, joita ei pitänyt sen arvoisena. Vertaisarviointeja hän ei nähnyt eikä huomioinut, ja esimerkiksi toiseksi parhaat pisteet saanut hakemus jäi ilman rahoitusta. Huomioimatta jäi, ettei Rydmanilla ole mitään pätevyyttä arvioida akateemisia tutkimussuunnitelmia etenkään sosiaalitieteiden alalta – hän on koulutukseltaan valtio-opin maisteri.
Näissä kahdessa tapauksessa puhutaan hyvin erilaisista rahoitusmuodoista ja päätösprosesseista, mutta yhteistä niille on se, että ministeri käyttää omaa mielivaltaansa julkisen rahan jaossa. ”Minä itte!” Näin siitä huolimatta, että päätöksentekoon on olemassa vakiintuneet, demokraattiset käytänteet. Molemmissa tapauksissa ministerit viis veisasivat näistä prosesseista ja jyräsivät haluamansa päätökset läpi. Orpon junailema päätös peruttiin, mutta jos Rydmanin päätökselle ei tehdä samoin, se saattaa päätyä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi, sillä yliopistot ovat ilmoittaneet tarvittaessa valittavansa asiasta. Suurin ongelma ei ole siinä, että tutkimusrahoitusta yllättäen supistetaan, vaan siinä, miten ministeri ”itte” ajattelee voivansa päättää siitä, kuka rahoituksen saa.
